Aloin odottamaan Jasminia 20-vuotiaana. Raskausaikana täytin 21 vuotta. Koen, että 21-vuotias on nuori äiti. Kerrottiin lähipiirille raskaudesta np-ultran jälkeen. Muille tutuille kerrottiin asiasta vasta raskauden näkyvissä. Facebookkiin laitettiin raskaudesta tieto sen jälkeen, kun asiasta kyseltiin meidän sukulaisilta. Pienen kaupungin pahe on, että juorut alkaa liikkuu eikä ihmiset kunnioita toisten päätöksiä kertoa asioista omalla tavallaan ja omaan aikaan. Espoossa asuessa pystyi toisia raskauksia pitää omana tietonaan niin kauan kuin halusi, koska siellä ei juuri tuttuja ollut.
Raskaudesta sai kuulla monenlaista vastaanottoa. Osa porukasta oli onnellisia ja kyseli paljon. Osa sanoi suoraan, että nyt sun elämä on loppu, koska lapsi sitoo sua 24/7. Esikoista odottaessa käy läpi monenlaisia ajatuksia. Raskausaika kypsyttää ajatusta äitiydestä ja sitä millainen äiti haluat lapsille olla.
Itse ajattelen, että on jokaisen oma asia milloin lapsia saa. Ikä on numeroita eikä se kerro oletko hyvä tai huono äiti. Äidiksi tulo kasvatti minua paljon. Taakse jäi huoleton elämä, jolloin ei paljon suunnitellut tulevaa. Lapsen myötä tuli joka hetkinen vastuu, joka iskee silloinkin, kun lasten kanssa ei ole. Kaupassa käydessä yksin, mietti: "Mihin lapsi jäi?". Arki alkoi rullaamaan lapsen ehdoilla. Omista menoista sovittiin toisen kanssa, mutta ei omat menot mihinkään loppuneet. Edelleen pääsin yksin lenkkeileen. Yksin kauppaan. Yksin näkemään ystäviä. Perheenä tehtiin samoja asioita, mitä ennen tehtiin kahdestaan. Itse asiassa yllätys oli, kuinka vähän lapsi rajoitti arkea.
Olen toki joskus miettinyt millaista elämä olisi, jos lapsia olisi tullut vasta myöhemmin. Ehkä elämä olisi jatkunut huolettomana vielä muutamia vuosia. Naimisiin oltaisiin menty ehkä myöhemmin kuin vuonna 2013. Todennäköisesti olisin valmistunut yliopistosta ennen lapsia. Sen jälkeen olisin voinut haluta vakituisen työn ja asunnon. Kiitollinen olen kuitenkin, että asiat menivät kuinka ne oli tarkoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti